Tyypillisiä merkkejä, joita tunnistaa modernissa runoudessa on useampia. Säännöllisessä runomitassa moderni runo ei missään mielessä ole eikä sillä ole alku- tai loppusointuja. Se etenee juuri sen mukaan, mitä runoilija sillä hetkellä ajattelee ja ajatuksistaan kirjoittaa. Yleensä ne ovat varsin vahvaa kerrontaa ja toisinaan jopa hyvin ristiriitaisia. Niille on myös ominaista se, että ne kirjoitetaan puhekieleen eikä mitään erikoisia sanakäänteitä ole. Monet niistä ovat myös monimerkityksellisiä, joten niitä voi tulkita eri tavoin.
Säännötön moderni runo
Näissä runoissa ei välttämättä ole lainkaan mitään säännöllisesti toistuvaa. Niihin ei kuulu minkäänlaista runomittaa. Moderneissa runoissa rytmi etenee täysin vapaasti ja säkeet tai säkeistöt voiva olla täysin erimittaisia. Toisinaan tai hyvin useinkin niiden kielikuvat ovat todella voimakkaita ja niissä on paljon liioittelua. Modernismilla on selkeästi kaksi erillistä kautta, joista varsinainen kausi oli 1920-luvulla ja toinen kausi alkoi 1950-luvulla. Runojen peruspiirteenä oli tuolloin tunteikkuus.
Kaavattomuus kuvaa modernia runoutta hyvin selvästi. Aiemmin totuttiin siihen, että runoissa oli loppusoinnut tai ainakin tietynlainen rytmi. Nyt siitä luovuttiin ja tilaa annettiin täysin kirjoittajan luovuudelle. Monissa runoissa tärkeintä oli se, että elämästä nautitaan ja suuret tunteet tuodaan esiin. Tänä päivänä runous on astunut askeleen eteenpäin ja niitä on tullut pohdiskelevia ja ne antavat myös lukijalle ajattelemisen aihetta moista asioista.
Irti kahleista
Modernissa runoudessa päästiin tavallaan irti kahleista eli niissä ei käytetty loppusointuja sekä ne jättävät hyvin usein myös lukijalle tilaa omille ajatuksille. Lukija voi pohtia tarkemmin runon sanomaa ja vetää siitä johtopäätökset, jotka toinen lukija voi tehdä täysin eri tavalla. Näissä runoissa osataan heittäytyä hetkeen ja kuvata se hetki juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä tuntuu. Tärkeintä siinä onkin, että voidaan irrottautua perinteistä ja annetaan mennä rauhassa eteenpäin.